Outaniemi, Ohtoniemi, Owttenes, Othnäs...

Kauan, kauan, kauan, sitten Otaniemessä

Kirjotin Polyteekkarin numeroon 7/2002 tarinan Otaniemen muinaisista ajoista. Lehteä varten tiivistin juttua hyvin paljon alkuperäisestä, monta kiinnostavaa seikkaa jäi uupumaan, joten alkuperäinen kirjoitelma siis tässä luettavanasi.
Pääasiallinen lähde: Eeva Eskola, Vanha Hagalund, Simonpaino 1972

Lauri Rahikainen

Yli 50 vuotta on kulunut siitä, kun puretun Neuvostoliiton suurlähetystön tiilistä rakennettu TKY 3, nykyinen JMT 3, valmistui Teekkarikylän ensimmäisenä rakennuksena. Siitä sitten alkoikin epäilemättä yksi tarinarikkaimmista kylähistorioista ja vuosikymmen myöhemmin alkoivat myös nousta korkeakoulun rakennukset keskelle Otaniemen kuusikkoa... Näinhän me yleisesti ajattelemme. Perehtyneemmät ovat ehkä kuulleet, että metsän keskellä, nykyisen päärakennuksen paikkeilla jonkinlainen kartano oli. Mutta vajotaanpa ajassa kauas menneisyyteen... ja yhä kauemmas... Voidaan melkein sanoa että Otaniemi on ollut aina ja Otaniemessä on ollut aina elämää. Eikä todellakaan mitään metsäläismajoja – voidaan jopa pohtia, elikö alue kulta-aikaansa joskus aiemmin, ennen teknillisen korkeakulttuurin saapumista.

Vanha Otaniemi ja Hagalund alueellisesti

Otaniemen tila on tarkoittanut laajimmillaan nykyisen Tapiolan, Otaniemen, Westendin, Hakalehdon, Suvikummun ja Karhusaaren aluetta eli 785 ha maata. Alun perin Otaniemelle kuului Otaniemi ja Karhusaari, sekä irrallisena Hirböle, nykyinen Westend; Tapiolan alue taas oli Björnvikin kylää. 1700-luvun puolivälissä koko alueen painopiste siirtyi Otaniemeen ja Björnvik muuttui torpaksi, osaksi Otanientä. Von Numersien aikaan, 1800-luvun alussa, alue jaettiin laikuttain Adolf Von Numersin kahden pojan kesken Otaniemeksi ja Hagalundiksi. Sinebrychoffien aikana, 1900-luvun alussa, tuli Hagalundista yhteisnimi koko laajalle tilalle.
Vaikka alue siis onkin näin laaja, niin muistakaamme, että Otaniemen/Hagalundin asutuskeskittymä pääkartanoineen on aina sijainnut lähellä nykyistä kampusaluettamme, päärakennuksella ja siitä vähän lounaaseen.

Clas Johan von Numersin 1800-luvun alussa rakennuttama Hagalundin kartano on yhä kunnossaan Kemian osaston takana. Rakennus kaikkein lähinnä Kemian osastoa on vanha viljasiilo, joka vasta 1960-luvulla on muutettu asuntokäyttöön. kuva: Lauri Rahikainen

Muinaiset ajat

Alkuisien läsnäolosta Otaniemessä meitä näkyvimmin muistuttaa Jämeräntaival 3:n edessä oleva 3000-vuotias "ensimmäisen teekkarin hauta", pronssikautinen hiidenkiuas. Tuollaisia hautoja rakennettiin ilmeisesti myös kadonneille muistomerkiksi, esimerkiksi Otaniemen hiidenkiukaasta ei luita ole löydetty. Haudat rakennettiin tyypillisesti luodoille, millainen tämä JMT:n kukkulakin aikoinaan oli. Hagalundin pelloista on löydetty 4000 vuotta vanha kivikirveen terä ja soikea tuluskivi ajalta n. 400 jKr.
Mutta miksi varhaissuomalaiset tuolloin karua kalliosaaristoa olevalla alueella liikkuivat? Keskeisin syy kalastuksen lisäksi lienee se, että Vantaan pääuoma laski aikoinaan Laajalahden pohjukkaan, Isoon Huopalahteen. Tämä taas tarjosi esimerkiksi Virosta tuleville esi-isillemme oivan reitin soutaa pohjoisemmaksi sisämaahan. Noin vuonna 500 tapahtui sitten merkillinen luonnonmullistus, kun Vantaan itäranta antoi myöten nykyisen Silvolan kohdalta ja vedet ryöstäytyivät Kerava-joen aikaisempaa uomaa pitkin Vanhankaupunginlahteen.

Nimistä

Alueen kaikkein vanhimmissakin, 1400-luvun kirjoituksissa esiintyvät kylän nimet Björnvik ja Otnäs (Outnäs, Owttenes, Outenesby). Juuri ruotsille vieraan ou-äänteen takia on ilmeistä, että alun perin, siis ennen 1000-luvun alkua ja ruotsalaisten tuloa, nimi on ollut suomenkielinen. Kantasanasta on vain arveluja: Oka eli piikki tai keihäänkärki niemen muodon mukaan, kenties ohto eli karhu, olihan naapurikylä Björnvik, vai ehkäpä lapinkielinen outa, 'metsäinen alava maa', sellaistahan Otaniemen alueella on.
Usein niin kiinnostavasta etymologiasta jatkaakseni, Espoohan on nimenä todennäköisesti ruotsalaispohjainen, kantamuotona äspe = haapa ja å = joki. Kyseessä kaiketi oli yksittäisen kylän nimi, joka levisi koko pitäjän nimeksi, alkuperäismuoto nimestä on Espo. Hagalund-nimi syntyi "vasta" 1800-luvun alussa, suomenkielinen käännös Tapiola on 1953 käydyn nimikilpailun voittajaehdotus, puistokaupunginosan rakentaminen alkoi tuolloin. Erikoinen pellonnimi, Silkkiniitty, on säilynyt vanhan Hagalundin ajoilta. Tapiolan nurminiityt sijaitsevatkin juuri tilan isoimpien peltojen vanhoilla paikoilla.

Osa Helsinkiä

Björnvikin ja Otaniemen asukkaiden kirkko ei 1400-luvulla ollutkaan Espoon kirkko, vaan tie vei Helsingin pitäjän kirkkoon. Otaniemen alue kuului siis "Huopalahden verotusneljännekseen", eli olimme tavallaan osa Helsinkiä. Luonnollisena pitäjärajana kun oli nykyisestä Westendistä pohjoiseen jatkuva kalliovyöhyke, joka samalla toimi myös lääninrajana Raaseporin ja Porvoon voutikuntien välillä.
Siirtyminen Espooseen tapahtui 1600-luvun lopulla ja aiheutti sekaannuksia. Kun von Rutenhjelmin omistama Otaniemen kartano paloi 1687, hän oli anonut vahingonkorvausta Espoon käräjillä. Tuolloin Otaniemi kuului jo Espoon seurakuntaan, mutta hallinnollisesti vielä pikemminkin kantakaupunkiin yhdistymässä olevaan Helsingin pitäjään. Rahoja ei siis Espoon kihlakunnalta herunut, Helsingin pitäjältä tuli osittainen korvaus. Uusi päärakennus oli valmis viimeistään 1695.

1400-luvun verolukujen perusteella Otaniemi, kuten myös Björnvik, esiintyy 3 talon kylänä. Otaniemen peltoala ei ollut suuri, 10½ ha, vaurauden otaksutaankin perustuneen tuottoisaan silakanpyyntiin. Helsingin pitäjän käräjien lautamiehen luottamustoimi uskottiin useammankin kerran otaniemeläiselle, mitä voidaan pitää jonkinlaisena osoituksena miehen ja tilan kunnosta. Pyrittiinhän lautamiehiksi valitsemaan "pitäjän jämerimmät talonpojat". Vuonna 1566 "Jören Otaniemestä" sai käräjillä 3 markan sakot "siitä vahingosta, minkä hän oli tuottanut vaimo Walborgin nuotalle", eli kaiketi käynyt poimimassa saaliit vieraan verkoista. Rajanaapuri Walborg ehti samoilla käräjillä saada saman sakon, kun oli, suutuspäissään varmaankin, "leikkauttanut Jörenin verkonnuorat poikki".

Otaniemen poltto

Vielä Teekkarikylänkin aikoina ovat tulipalot tehneet tuhojaan Otaniemessä, mutta onpa koko kyläkin poltettu. Iivana Julma piiritti Tallinnaa 1577 ja kova talvi oli kattanut koko Suomenlahden jäähän. Vaikka olikin sovittu, ettei taisteluja ulotettaisi Suomeen, saapui 1200 tataaria yllättäen Helsingin edustalle. Piiloteltuaan Melkin saaren takana, hyökkäsivät he odotettua lännemmäksi polttaen 18 kylää, mm. Otaniemen. Todellista vastusta talonpojista ei tataareille ollut.

Venäläisuhan lievennyttyä Täyssinän rauhanteon 1595 jälkeen, taatareista toipuneen Otaniemen taloista pienimmän maat olivat siirtyneet vankempien naapurien viljelykseen. Suurempi niistä siirtyi Jörenssonilta vänrikki Golowatscheffille 1602, kruunu kun halusi palkita sodassa ansioituneita vapaatiloilla nyt myös Ruotsin rajaseuduilta. Tila jaettiin kahtia ja toisesta tehtiin ratsumiehentalo.

Björnvikin talot olivat 1600-luvun alussa autioituneet tai ainakin muuttuneet veronmaksukyvyttömiksi. Maat otettiin valtiolle ja itsenäisistä verotalonpojista tuli valtion vuokramiehiä, lampuoteja.

Anders Nilsson Hyttner, Hämeenlinnan maaherran tapainen (jonka hallinta-alueeseen nykyinen Uusimaakin pääosin myös kuului), sai 1620-luvulla kaksi niemen taloista vapaatilakseen ja 1630-luvulla kolmannenkin. Otaniemi oli ensi kertaa yksi tila, ratsumiesvarustelusta vapautettu säteri.

Vanhimmat kartat

Vanhin kartta Otaniemestä on vuodelta 1692, jolloin sille irrallisena kuului myös Hirböle, siis tuleva Westend, jota sanottiin myös Toppelundin korveksi sen tiheän, vaikeakulkuisen metsän vuoksi. Nykyisen Louhentorin tienoilla on useampikin kivi ehdokkaana Björnvikin ja Otaniemen vanhaksi rajapyykiksi. Niin oli myös 1706, kun laadittiin Björnvikin ja Otaniemen yhteiskartta juuri rajaerimielisyyksien takia (tätä kylien välillä esiintyi myöhemminkin). Molemmat kartat laati itse lääninmaanmittari Samuel Brotherus. Mies, jota voisi sanoa Suomen maa-alueiden karttojen isäksi, oli sattumoisin myös Mankkaan rusthollin omistaja, eli rajanaapuri... malttoikohan tehdä kartat ammattimaisen puolueettomasti.

Otaniemen tilan koosta vuonna 1747 kertoo Espoon kirkon tuolloinen penkkijärjestys, joka määräytyi tilan manttaaliluvun mukaan; toisen penkkirivin jakoivat Albergan, Rödskogin ja Otaniemen väki. Eturivissä tietysti istuivat Ramsayt – Espoon kartanon porukka.

Ruotsin vallan ajan Viaporin rakentaminen ja väenpaljous heijastui 1700-luvun loppupuoliskolla Otaniemeenkin. Torpat saivat asukkaikseen monia säätyläisiä, kuten "everstiluutnantti ja ritari" Hårdh.

1800-luku

Nykyiselle Otsonkalliolle rakennettiin vuosisadan alkupuolella kotitarpeisiin tuulimylly. Vielä noihinkin aikoihin Hagalund ja Otaniemi olivat varsin syrjässä, vedentakaisuus ja yksityisomisteisuus ovatkin usein pitäneet alueen melko tuntemattomana. Valtamaantielle piti ajaa Espoon kirkon kautta, joten matka Helsinkiin oli pitkä. Jääaikaan oli toki iät ajat ollut käytössä nykyistä Länsiväylää mukaileva talvitie, toisaalta rospuuton aikaan tiet olivat niin kehnossa kunnossa, että alue oli lähes täysin eristyksissä.

"Ja se Oolannin sota oli kauhia", saattettiin sanoa Otaniemessäkin. Krimin sodan yhteydessä 1855 Englannin ja Ranskan laivastot saapuivat hävittämään Venäjän alaisen Suomen rannikoita, lähinnä pommittamaan Viaporia. Hagalund ja Otaniemi joutuivat kärsimään sotavarusteluista. Muun muassa kaadetusta metsästä ja hevoslaitumina olleista pelloista tilat saivat huomattavan 300 hopearuplan korvauksen. Olihan hevoshakakin pilalla, kun siellä oli kuukausia pidetty sataa sotilastelttaa.

Sinebrychoffien aika

Sinebrychoffista meille tulee mieleen olut, joillekin myös taidekokoelma. Runsas sata vuotta sitten sivistyneet helsinkiläiset yhdistivät nimeen myös Hagalundin. Paul Sinebrychoff kehitti Bulevardin panimostaan suuryrityksen ja varallisuutensa turvin kehitti myös Hagalund-Otaniemestä sen ajan mallitilan. Sinebrychoffien kautta 1860–1917 voidaankin sanoa alueen loistokaudeksi:
Metsiä, viljelyksiä ja karjaa hoidettiin viimeisen päälle. Tilan 92:lle lehmälle tuotiin panimosta tiettävästi olutmäskiä syötäväksi, koska arveltiin niiden näin paremmin heruvan. Palveluskuntaa oli runsaasti ja puutarhat kasvihuoneineen ja satoine omenapuineen olivat hyvin hoidettuja. Nykyisen Teknologiakylän paikkeilla oli puolentoista hehtaarin englantilaistyylinen puisto monine puulajeineen. Hietalahteen kuljettiin omalla Haga-höyrylaivalla, laituri sijaitsi nykyisen Lehtisaaren sillan kohdalla. Kulkuyhteydet paranivat muutenkin, koska Paul osti kapean tontin Laajalahdesta, mille kauppanimeksi tuli "Othnäs väg" ja mihin sitten rakennutettiin tie maantielle.
1800-luvun lopusta ovat peräisin yhä komistuksenamme olevat lehmuskujat, siis kirjaston vieressä Alvarin aukion laitaa kulkeva "Via Polytechnica" (varsin keinotekoinen nimi siis) ja aikanaan Hagalundista Otaniemeen johtanut Kemian osaston viereinen kuja. Lehmus- ja vaahterakuja Karhusaaren Björnholmasta (Sinebrychoffin huvila) Otsolahdelle, katosi osin Jorvaksentien alle 1930-luvulla ja huomattava osa lisää Otaniemen liittymän tultua 60-luvulla.
TKK ei ole edes Otaniemen ensimmäinen koulu. Hyväntekeväisyydessä kunnostautunut Anna Sinebrychoff, Paul nuoremman vaimo käynnisti ja ylläpiti Hagalundin koulua noin vuodesta 1878 alkaen. Kyseessä oli supistettu ruotsinkielinen, Lagstadin jälkeen järjestyksessään toinen Espoon kansakoulu. Jo sitä ennen, vuodesta 1862, Anna oli järjestänyt koulutusta alueen lapsille, "kirjoittamista, luvunlaskentoa, jumaluusoppia, yleistä historiaa, maantiedettä, piplian historiaa, käsitöitä ja karttapiirrustusta".

Otaniemen kartano piharakennuksineen,
H.Eksrtöm

Kuljet Materiaali- ja kalliotekniikan osastolta päärakennusta kohti, pysähdyt liikennevaloihin ja nostat katseesi... 80 vuotta sitten näkymä olisi ollut tällainen. Otaniemen kartano perimmäisenä.
(Valokuva H. Ekströmin maalauksesta 1922, valokuva Museovirastossa,
originaali yksityisomistuksessa)

Venäläiset rakentavat maarintaman

Sodan pitkittyessä venäläiset arvioivat, ettei Viapori yksinään ole riittävä suoja saksalaisten mahdollista rannikkohyökkäystä vastaan. Niinpä vuosina 1914–1917 rakennettiin Helsinkiä ympäröimään maarintama. Länsilohkon tykkiasemien linnoitusvyöhyke kulki nykyisen Tapiolan läpi. Hagalundin alueella oli sidontapaikka ja sairasajoneuvot. Rintaman 463:sta tykistä asemissa oli vain 186, joten ilmeisesti alueella oli myös voimakas tykkireservi, vaikkei sitä virallisesti ilmoitetakaan. Voimakkaan sotavarustelun myötä Krimin sodasta toipuneet metsät tärveltyivät taas, kun asemien edustalta piti kaataa puut. Linnoitus jäi itsenäistymisen myötä tarpeettomaksi. Hyvin etevästä ja laajamittaisesta työstä on vieläkin merkkeinä muun muassa tykkitien pätkiä, tulipesäkkeitä ja ampumahautoja nousseen asutuksen lomassa.

1930-luvulla teetti Kansallispankki Jorvaksentieltä (nyk. Länsiväylä) Otaniemeen asti Lomakylän tien. Nykyisen Nesteen tornin paikkeilla oli henkilökuntaa varten rakennettu kuuden hehtaarin viikonloppumaja-alue vuoteen 1970 asti.

Otaniemen kartano, joka purettiin TKK:n päärakennuksen rakennustöiden alkaessa 1961, oli perimätiedon mukaan von Numersien ajalta, 1700-luvun puolivälistä. Hurjaa ikää hyvin kuvastaa purkutöissä pärekaton alta paljastunut tuohinen vesikatto.

Niinpä niin. Kauan sitten Kukanpäivänä 1952 kun Teekkarikylän avajaisia vietettiin, oli Otaniemen alueella takanaan jo suorastaan vaikeatajuisen pitkä, monivaiheinen menneisyys. Tästä kirjoituksesta kiitos kuuluu pääasialliselle lähteelle, Eeva Eskolan Espoo-Sarjan kirjalle Vanha Hagalund, missä alueen menneisyys on ihailtavan huolellisesti käyty läpi.

En ole minkään sortin historian harrastaja, mutta lähialueensa menneisyyden tunteminen tuo mielenkiintoisen lisämausteen alueella liikuskeluun, kun pienet yksityiskohdat saavat syvemmän merkityksen: kivinen tykkitien pätkä ja tykkiasemien jäänteet rannassa Lehtisaaren sillan luona (jotka tosin jäivät 2008 nousseen Keilaniemen viimeisen tornin alle), Anders Wilhelm Edward von Numersin Otsolahden itärannan kallioon hakkaamat nimikirjaimet... tai kuten esimerkiksi: Joskus 1900-luvun alussa tuotiin Björnholman tilan Otsolahden rannan torppaan joulukuusi. Keväällä sitten huomattiin että kuusen tynkä jatkoikin monihaaraisena kasvuaan. Siellä rannassa, Otasolmun pysäkin lähellä, tämä käsittämätön luonnonmuistomerkki yhä kasvaa.

Lauri Rahikainen

Otaniemen omistajat

<1400

On todennäköistä, että Otaniemessä oli asutusta jo ennen ruotsalaisten saapumista 1100-luvun ympäristössä, jonka myötä nimikin sai ruotsinkielisen muotonsa, kylännimet Björnvik ja Otnäs siis esiintyvät varhaisimmissa kirjoituksissa 1400-luvulta lähtien.

1500

1540-luvun verokirjoissa Otaniemi esiintyy kolmen talon kylänä, jotka omistivat itsenäiset verotalonpojat. Rikkain oli Jören Andersson, jonka omaisuuden (lähinnä karja) arvo oli 142 markkaa ja 2 äyriä. Köyhimmän talollisen, Simon Erichssonin omaisuus oli 35 markkaa. Talo siirtyi varakkaamman naapurin alaisuuteen 1576 ns. suuren hopeaveron seurauksena.

1600

Suurin talo oli 1602 Mats Jörensson omistuksessa, kun se tuolloin jaettiin kahteen maakirjataloon. Toinen annettiin Ruotsin palveluksessa kunnostautuneelle venäläisaateliselle, vänrikki Daniel Golowatscheffille, jolla oli useita muitakin vapaatiloja. Vaivalloinen sukunimi esiintyy myös muodossa Golawitz, tai paikallisten merkinnöissä toisinaan ihan vaan "Daniel Ryssä". Tuosta lähtien oli Otaniemen taloista yksi tai kaksi ratsumiehentaloina eli vapaatiloina yhden ratsumiehen varustamista vastaan.

Helsingin pormestari Kasper Reiher sai yhden tiloista ratsumiehentalokseen 1614, kaksi muuta oli tuolloin herralla nimeltä Anders Nilsson. Ensin Hämeenlinnan, sitten Turunlinnan päällikkönä, maaherraa vastaavana virkamiehenä toiminut Nilsson sai Reiherin kuoltua kolmannenkin tilan rälssiinsä. Paljonko lie Nilsson, lisänimeltään Hyttner tai Hyttenär, sitten Otaniemessään oleskellut, oli se kuitenkin miehen kuollessa hänen huomattavin kiinteä omaisuus.

Vanhankaupungin alueelle painottunut Helsinki alkoi 1640-luvulla siirtyä Vironniemelle, nykyiselle keskusta-alueelle. Vesitie Otaniemeen lyheni ja alueen kiinnostavuus kasvoi. Maanvuokraajat ja -omistajat vaihtelivat suhteellisen tiuhaan. Rahastonhoitaja, myöhemmin Helsingin pormestari Gabriel Tawast osti Otaniemen 1653.

Ruotsin 30-vuotisen sodan jälkeisten talousvaikeusten takia lahjoitustiloja jouduttiin perumaan. Björnvikin omistaja Karl von Bönhardt menetti maitaan kruunulle ja osti siksi Tawastin Otaniemen 500:lla hopeataalarilla vuonna 1656. Hän alkoi pian katua kauppaa, joka ehkä olikin hätiköity. Olihan Tawastilla ovelan ja häikäilemättömän miehen maine, pormestariksikin hän oli hankkiutunut hämäräperäisellä tavalla vastoin porvarien tahtoa. Joka tapauksessa von Bönhardt kutsui Otaniemeen pienen herraseurueen kaupan perumisesta neuvottelemaan. Ehkäpä talon pontikkaa kului illan mittaan hieman liikaa, kun tilaisuuden päätyttyä von Bönhardt piti kauppaa purettuna, mistä taas Tawastilla oli täysin eri näkemys. Asian mentyä käräjille jäi Bönhardt vasten tahtoaankin alueen omistajaksi, ensi kertaa olivat Björnvik ja Otaniemi, tuleva Hagalund, yksissä käsissä. Näin oli vain kuusi vuotta, von Bönhardt antoi monista vaikeuksista selvinneen Otaniemen rappeutua ja muutti itse Björnvikiin. Otaniemi siirtyi 1662 valtiolle kruunun säteriksi.

Otaniemi esiintyy käräjäpöytäkirjoissa jälleen 1685, kun von Bönhardt yritti tällä kertaa saada alueen takaisin vanhaan kauppaan nojaten – onnistumatta. Samoilla käräjillä tilan omistajaksi tuli kornettiupseeri Petter von Rutenhjelm, jonka anopilla tila oli ollut aiemmin. Von Rutenhjelmin aikana Otaniemestä tuli entistäkin ehompi. Se hyväksyttiin 1695 Espoon ratsutilojen joukkoon eli rustholliksi ja pysyikin pitäjän rustholli numero 46:na kaksi vuosisataa.

1700

Isovihan vuodet 1713–1721 koettelivat Suomea: ruttoa, katovuosia, sota. Etelä-Suomesta paettiin muualle venäläisten alta, maat jäivät viljelemättä. Helsinki oli venäläisten varuskuntana jonne Espoosta, etenkin itäosista, kerättiin lähes kaikki mahdollinen. Metsätkin kaadettiin rakennustarpeiksi. Von Rutenhjelm joutui vangiksi 1713, mutta pääsi jotenkin Viroon vainoaikoja pakoon. Otaniemen pellot pääsivät pitkälti metsittymään.

Kaarle XII:n armeijassa palvellut, seikkailustaan tunnettu eversti Henrik Wright, osti armeijauransa jälkeen, vuonna 1734 Otaniemen. Ensitöikseen hän selvitti rajariidan Björnvikin kanssa, rappioitunut tila koheni pian kuntoonsa. Syntyi kaksi uutta torppaa, Otsolahden itärannan Björnholma ja Otaniemen kärjen, nykyisen iltanotskipaikkamme, Lakör.
Pikkuvihan aikaan Espoon pitäjä kärsi jälleen, kun Helsinkiä piirittäneet venäläiset alin omaan ryöstelivät metsää. Otaniemi siirtyi toisiin käsiin 1744, kun Wright oli kirjottautunut takaisin armeijaan missä palvelikin lopun ikäänsä. Hänen jälkeläisiään ovat von Wrightin taidemaalariveljekset..

Tieto Viaporin linnakkeen rakennushankkeesta teki lähistön tiloista tavoiteltuja, näin myös Otaniemestä. Tilan osti varakas Lorens Johan Göös, omistajaksi vuonna 1746 kuitenkin tuli sukulaissuhteiden myötä Göösin lanko, Beata Charlotta Göösin mies Carl Mauritz von Numers. Hän osti seuraavana vuonna myös Björnvikin. Alueen omistus pysyi suvulla 100 vuotta, minkä aikana kylän painopiste siirtyi yksinään Otaniemeen ja Björnvikistä alettiin puhua torppana.
Alueen varsinainen kehittäjä oli Carlin tarmokas poika Adolf Fredrik von Numers, ruotsinkielisyydestään huolimatta Espoon suomenkielisen vähemmistön puolustaja. Hänen aikanaan tilalla oli jo kahdeksan torppaa, väkimäärä kasvoi puoleentoistasataan. Viljelemään alettiin uutuutta "maan päärynää" eli perunaa. Omenapuut ja vehnä olivat Espoossa vielä suuri harvinaisuus.

1800

Sota oli päättynyt, Ruotsi menettänyt Viaporin, Suomi siis liitetty Venäjään; sodasta ja vankeudesta selvinneet Adolf Fredrikin pojat palasivat kotiin. Ei ole tietoa, ehtivätkö he isänsä kuolinvuoteen luo Otaniemeen vuonna 1809. Vuonna 1810 aloitettiin maiden jako. Kantatilan päärakennuksineen sai, vähän yllättäen, nuorempi veljistä, Jacob Reinhold. Tulevan Hagalundin kartanon alueen peri vanhempi veli, Clas Johan von Numers. Häntä pidetäänkin suvun perimätiedon mukaan Hagalundin kartanon rakentajana. Yksinapaisena pitkään olleen Otaniemen maiden jako kahteen samanarvoiseen tilaan oli hankalaa, syntyi kaksi hyvin laikukasta tilaa, joiden rajojen erottaminen lienee ollut asianomaisillekin vaikeaa. Mutta elämä jatkui, vihollismaankin alaisuudessa. Vuonna 1832 virkamiestehtäviin Poriin siirtyvä Jacob Reinhold myi Otaniemensä pankkitirehtööri Johan Norrménille, Clas Johanin kuoltua 1852 alettiin myyntiä harkita myös Hagalundissa.

Sinebrychoffien aika alkoi sitten vuonna 1857, kun varakas helsinkiläisliikemies, Paul Sinebrychoff, tuli ja osti Otaniemen, ostipa siitä myös Hagalundin 1859. Alueen yhteishinta oli 45 000 hopearuplaa. Paul Sinebrychoffin kuoltua panimoa johti hetken vanhempi pojista, Nicolas Sinebrychoff, mutta jätti osin heikon terveytensä takia bisneksen pikkuveljelleen Paul Sinebrychoff nuoremmalle. Nicolas oli Nylandska Jaktklubbenin kommodori ja innokas purjehtija. Hänelle erotettiin 1890 merenrantapalsta Karhusaaresta, jolle tämä rakennutti Björnholma-huvilan, josta me nykyään yleisemmin puhumme Sinebrychoffin huvilana. Huolitelluista ulkorakennuksista on osa, kuten uimahuone, kadonnut Jorvaksentien alle. Karhusaarihan on oikeasti niemi ja täytyy palata von Rutenhjelmien ajalle 1700-luvun alkuun, kun aluetta vielä mantereesta erotti pieni Björnholm träsk.

1900

Hagalundin, johon siis Otaniemi nyt laskettiin osaksi, peri 1904 Paul nuorempi, jolla toki jo ennestään oli palstatilanaan alue nimeltä Tvielp sekä mm. Fölis, nykyinen Varsasaari. Paul avioitui Ruotsalaisen teatterin näyttelijän, Fanny Maria Grahnin kanssa, joka näin luopui lupaavasta urastaan ja pariskunta muutti Otaniemen kartanoon.

Sinebrychoffien liitto oli lapseton. Testamentin myötä alue jaettiin 1922. Toisen alueista, suunnilleen nykyisen kampusalueen ja Teekkarikylän, sai Fannyn veljentyttären mies, johtaja Carl af Forselles. Pääosan, noin 566 hehtaaria sisältäen Hagalundin kartanon, peri 20-vuotias Fannyn veljenpoika, lääketieteen ylioppilas ja myöhemmin tohtori, Arne Grahn. Arne oli jo poikavuosinaan viettänyt kesät perheensä mukana Hagalundissa.

Af Forsellesit myivät Otaniemen 1927 arkkitehti Torsten Ahrenbergille sekä kahdelle muulle yksityishenkilölle, jotka peeustivat alueelle AB Otnäs Gård -yhtiön. Sitä luonnehdittiin myöhemmin maakeinotteluyhtiöksi, joten maanviljely lienee ollut tuolloin sivuseikka. Vähitellen 30-luvulla omistus siirtyi Kansallispankille, yhtiön nimeksi tuli Otaniemi Oy. Suomenkielinen nimitys oli siis tällöin virallisessa käytössä.

Hagalundiin asettunut Arne Grahn, joka 1930-luvun alussa oli avioitunut Anna Greta Waseniuksen kanssa, oli saanut venäläisten linnoitustöiden jäljiltä rappiolla olleen tilansa taas mallikelpoiseen kuntoon. Espoon ensimmäinen useiden tonttialueiden kaavoitus tapahtui Grahnin toimesta 1930, kun Westendin asuntoaluetta alettiin suunnittelemaan. Kauppa kävi alkuun melko hitaasti, Espoota kun oli totuttu pitämään kesäasuntoalueena. Varsinainen mesenaatintyö tennisurheilulle oli Grahnin 1936 rakennuttama kaksikenttäinen "Westendin tennisstadion", joka paloi 1967. Arne Grahn on Suomen tennishistorian suurnimi siksikin, että hän voitti useita Suomen mestaruuksia alkaen vuodesta 1923. Merkittävä tapahtuma oli vuoden 1951 maakauppa, missä valtaosa Grahnien maista siirtyi tulevan Tapiolan puutarhakaupungin maapohjaksi. Ostaja oli Väestöliitto ja keskeisenä syynä sotien jälkeinen kova asuntopula. Tapiolan rakentaminen alkoi 5.9.1953.

Mutta entäpä Otaniemessä. Arkkitehti Otto-Iivari Meurmanin johtama komitea ja TKY:n kunniavaltuuskunta päätyivät ehdottamaan kahdesta vaihtoehdosta, Helsingin Puotilasta ja Espoon maalaiskunnan Otaniemestä, jälkimmäisen ostamista TKK:n, VTT:n ja teekkareiden käyttöön. Aivan vuoden 1948 lopulla saatiin itse presidentti Paasikiven avustuksella määräraha ja valtio osti "vanhan tykkitien" eli Lehtisaarentien pohjoispuolisen, noin 107 hehtaarin alueen. Saman aikaisesti osti TKY noin kahden ha:n alueen niemestä Teekarikylä-suunnitelmaa varten... Loppu onkin siis jo meille tutumpaa ja myös perin kiinnostavaa historiaa.

Arne Grahnin ja hiljattain poismenneen Anna Grahnin vajaan 600 hehtaarin Hagalundin tila supistui pikku hiljaa parin hehtaarin pihapiiriksi. Kemian osaston takana seisoo kuitenkin yhä punainen Hagalundin kartano, se jonka Clas Johan von Numers aluinperin rakennutti maan jaon jälkeen 1800-luvun alussa.